Yhdistyneiden kansakuntien eläkesäätiössä työskentelevä Jaana Sareva uskoo, että kaikki YK:lle töihin hakevat haluavat tehdä hyvää. Niin haluaa hänkin.
Lakiasiaintoimiston päällikkö Jaana Sareva Yhdistyneiden kansakuntien eläkesäätiöstä UNJSPF:stä.
YK:n eläkesäätiö on itsenäinen organisaatio, johon kuuluu 23 kansainvälistä organisaatiota, mukaan lukien YK ja sen erityisjärjestöt. Keräämme eläkevakuutusmaksuja ja maksamme eläkkeitä. Meillä on 120 000 aktiivista jäsentä ympäri maailmaa ja maksamme eläkettä yli 60 000 jäsenelle 190 maassa – 15 eri valuutalla.
Johtamani toimiston tehtävänä on valvoa, että eläkkeet maksetaan säännöksiemme mukaisesti. Työhön kuuluu paljon myös säännösten tulkitsemista ja soveltamista esimerkiksi perhe- ja avioliittosuhteisissa riitatapauksissa. Monissa jäsenvaltioissa avioliiton käsitteen muuttuminen ja siihen liittyvä juridiikka antaa uusia lisävivahteita näille tulkinnoille.
YK:n työntekijät jäävät eläkkeelle kansallisia normeja aiemmin, 60- ja 62-vuotiaina, ja elävät aikaisempaa pidempään, mikä on lisännyt työmääräämme ja siihen liittyviä haasteita, muun muassa laillisten edunvalvojien nimeämisessä.
Olen juristi. Valmistuin oikeustieteen maisteriksi vuonna 1988. Erikoistuin kansainväliseen oikeuteen ja suoritin toisen oikeustieteen maisterin tutkinnon Washingtonissa vuonna 1991.
Ensimmäinen YK-työpaikkani oli Wienissä, DAW:ssa (Division for Advancement of Women), joka nykyisin on osa YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenia. DAW on suomalaisille tuttu ja kiinnostava tasa-arvokysymyksissä uraa uurtaneen Helvi Sipilän ansiosta.
Vuonna 1993 Wienissä järjestettiin iso ihmisoikeuskonferenssi, joka toi naisten oikeudet ensimmäisen kerran esille osana ihmisoikeuksia. Ennen konferenssia marssin johtajan puheille ja ilmoitin halukkuuteni tehdä töitä – vaikka ilmaiseksi. Sain palkattoman harjoittelijan paikan joksikin aikaa, kunnes joku mursi jalkansa lasketellessaan ja sain tilapäisen, määräaikaisen työsuhteen.
Kun toimisto muutti New Yorkiin, menin Wienin lakiasiaintoimistoon töihin. Hain hurjan aktiivisesti töitä, ja sain lopulta lakiasiain neuvonantajan työtarjouksen YK:n rauhanturvaoperaatiosta Libanonista (UNIFIL) vuonna 1994. Libanonista muutin New Yorkin tekemään YK:n henkilöstöpolitiikkaa vuonna 1998 ja nyt olen työskennellyt eläkesäätiössä yhdeksän vuotta.
Luulen, että kaikki, jotka hakevat töihin YK:lle, haluavat tehdä kansainvälisesti jotakin ”hyvää”, ja niin haluan minäkin. En sitä paitsi tiennyt, mitä koulutustani vastaavaa voisin tehdä Suomessa. Kansainvälinen työympäristö on haastava, mielenkiintoinen ja opettavainen.
Koen konkreettisesti, että autan ihmisiä. Työni on puhdasta juridiikkaa, koulutustani vastaavaa työtä, jossa oppii joka päivä jotakin uutta. Tässä työssä myös itsenäisyys on ihanaa – samoin kuin se, että pääsee matkustamaan. Eikä New York ole huono sekään.
Minun tulevaisuuteni on tässä. Kahdenkymmenen vuoden YK-palveluksen jälkeen minulla ei ole enää tämän suurempia ura-ambitioita. Olen tässä niin kauan kuin kiinnostusta ja draivia riittää, ja sitten jäänen varhaiseläkkeelle (YK:ssa se on mahdollista 55-vuotiaana). Haluaisin kokeilla siipiäni vielä jossain muussa työssä, ehkä jollain kokonaan uudella alalla.
Kaameat ja surulliset asiat, joita valitettavasti jouduin ajoittain näkemään sotaa käyvällä alueella, jäävät helposti mieleen.
Libanonin kokemuksesta minulle jäi yhtenä positiivisena muistona kahvi: siellä käytiin paljon neuvotteluja ja keskusteluja, jotka kestivät perinteisen kaavan mukaan todella pitkään. Niissä juotiin aina reilusti libanonilaista kahvia ennen kuin päästiin edes itse asiaan. Juon edelleen libanonilaista kahvia joka aamu.
Tiia Rantanen
